Voipaalan sokeritehdas

Suomalainen sokeriteollisuus alkoi Sääksmäen Voipaalassa Johan Ulrik Sebastian Gripenbergin aloittaessa sokerijuurikkaiden viljelyn ja sokerinvalmistuksen vuonna 1837. Voipaalalle kuului jo ennestään vesimylly Valkeakoskessa ja tiilitehdas. Siellä oli toiminut poikien sisäoppilaitos. Kartanon edistyksellisyyttä kuvaa myös päivätöiden korvaaminen torpparien kartanoon toimittamalla viljalla ja voilla. 1800-luku oli perinteisen kartanotalouden murrosaikaa. Maataloudessa omaksuttiin uusia innovaatioita, suurimpien tilojen yhteyteen perustettiin pieniä tehdaslaitoksia. Moni aateliskartano siirtyi talonpoikaisen suvun haltuun.

Voipaalan kartano oli avioliiton kautta siirtynyt Gripenbergin suvulle vuonna 1785. Suomen sodassa 1808-09 kenraalimajuriksi kohonnut Hans Henrik Gripenberg oli avioitunut kartanoa omistaneen laamanni Jan Janssonin tyttären Hedvig Lovisan kanssa. Gripenbergin aikana kartanoon rakennettiin uusi päärakennus. Säilyneen palovakuutuskirjan mukaan koko pihapiiri rakennettiin uudelleen. Tuon aikaisista rakennuksista on säilynyt pakaritupana tunnettu sivurakennus ja viljamakasiini. Hans Henrik Gripenbergin kuoltua 1813 Voipaalan peri poikansa, luutnantti Odert Henrik Gripenberg. Hän perusti Voipaalaan Pestalozzin oppeja noudattaneen poikien sisäoppilaitoksen. Gripenbergin edistykselliset ajatukset olivat kuitenkin aikaansa edellä, ja hänen täytyi taloudellisista syistä luopua sekä koulusta että kartanosta. Hänen myöhempi toimintansa maatalouden koneiden kehittäjänä, hän suunnitteli mm. eräänlaisen riviinkylvökoneen, on Suomessa huonosti tunnettua, koska Gripenberg suoritti kokeilunsa Ruotsin maaperällä.

Odert Gripenberg myi Voipaalan veljelleen Johan Ulrik Sebastian Gripenbergille vuonna 1823. J.U.S. Gripenberg toimi Uudenmaan läänin maaherran vuosina 1831-33 mutta erosi riitaannuttuaan kenraalikuvernööri Zakrevskin kanssa. Muutettuaan Voipaalan vuonna 1834 hän ehdotti kartanossa toimineen koulun toiminnan jatkamista pitäjän varoilla. Hanke katsottiin kuitenkin liian kalliiksi. Myöhemmin Gripenberg esiintyi hyvin aktiivisesti parantamassa pitäjän köyhien asemaa.

Voipaala oli J.U.S. Gripenbergille siirtyessään hyvin rakennettu. H.H. Gripenberg oli rakennuttanut kartanon uudelleen ja samalla velkaantunut pahoin. Kartano oli jonkin aikaa kiinnitettynä velkojen vastineeksi Ruotsin valtakunnanpankille. Vuonna 1824 laaditusta katselmuksesta saa kuvan, millainen Voipaala oli J.U.S. Gripenbergin isännyyden alkaessa. Päärakennus oli kaksikerroksinen hirsirakennus, jossa oli 17 huonetta. Lisäksi ullakolla ja kellarissa oli lämmitettäviä huoneita. Rakennus oli lautavuorattu ja öljyvärillä maalattu. Pihan molemmilla sivuilla oli siipirakennus. Hieman sivummalla oli yksi renkitupa. Navettoja oli yksi, talleja kaksi. Lampaat olivat omassa lammasnavetassaan. Lisäksi oli vaunuliiteri, erilaisia latoja sekä ränni. Lampolaa lukuun ottamatta rakennukset todettiin vanhoiksi mutta hyväkuntoisiksi.

Kartanon vuosittainen kylvö oli 30 tynnyriä ruista, kuusi tynnyriä ohraa, kolme tynnyriä herneitä, neljä tynnyriä kauraa ja tynnyri vehnää. Kartanossa oli myös huomionarvoinen puutarha, jossa kasvoi useita päärynä- ja omenapuita sekä luumupensaita. Kirsikka kasvoi laajana metsänä. Lisäksi oli karviais- ja viinimarjapensaita. Omenoita ja kirsikoita riitti myytäväksikin. Peruna- ja kaalimaan lisäksi oli myös maustemaa.

Torppia oli yhdeksän. Valkeakoskessa oli kartanolla mylly. Uudisviljelystä oli harjoitettu. Kartanon vuotuiset tulot ja menot arvioitiin 4437 paperiruplaksi ja 85 kopeekaksi. Tilaa rasitti 6000 paperiruplan laina, mitä vastaan kartano oli kiinnitetty 1811.

Sokeritehdas perustetaan

Jo vuonna 1835 kirjoitti Robert Rehbinder Gripenbergille: ”Kun tiedän, että herra intendentti on toiminut perustaaksensa sokeritehtaan, jossa tultaisiin valmistamaan sokeria valkojuurikkaista…”. Samalla Rehbinder lähetti näytteen pietarilaisen juurikassokeritehtaan tuotteesta ja lyhyen ”osviitan”, miten sokeria on valmistettu. Vastauksessaan Gripenberg kutsuu sokerinvalmistuskokeitaan vähäiseksi siirapinkeitoksi. Tarpeellisen pääoman puuttuessa hän ei ole voinut riittävästi kokeilla sokerinvalmistusta.

huhtikuun 12. päivänä vuonna 1837 keisarillinen senaatti myönsi Gripenbergille privilegion sokerin valmistamiseksi sokerijuurikkaista ja tärkkelyksestä.

Vuosina 1837 ja 1838 Gripenberg kävi Ruotsissa tutustumassa sikäläiseen sokerijuurikkaan viljelyyn ja sokerin valmistukseen. Ala oli lapsenkengissä myös Ruotsissa, joten kovin perusteellista ohjausta hän tuskin sai.

Voipaalassa valittiin sokerijuurikasviljelmälle 20 tynnyrialan pelto. Maa oli osittain hiekkamaata, osin savimaata, joten eri palstojen satoa saatettiin vertailla. Pellossa oli kahtena edellisenä vuonna kasvanut ruista. Nyt se ojitettiin ja kynnettiin. Vuonna 1837 peltoon ajettiin lannoikkeeksi 4000 kuormaa karjanlantaa. Pietarista tuotetiin luuhiiltä 6396 kiloa. Lisäksi peltoon levitettiin luumurskaa, jonka Gripenberg oli havainnut hyväksi lannoikkeeksi. Luita ostettiin paisti lähitaloista myös Pälkäneeltä ja Hattulasta yhteensä 2580 kiloa. Luuhiilen ja luumurskan hinnaksi tuli yli 165 ruplaa. Sokerijuurikkaan siemenet, 148 kiloa, Gripenberg osti Schleesiasta.

Juurikaspellon muokkaaminen, lannoitus ja kylvö sekä erityisesti perkaaminen vaativat työväkeä. Kartanon torpparit eivät tehneet päivätöitä vaan suorittivat vuokransa viljana ja voina sekä sadon kuljetuksina kaupunkiin että raudan ja suolan tuontina kaupungista Voipaalaan. Sokerijuurikaspellolla työskenteli väkeä, lähinnä naisia ja lapsia, muualta Sääksmäeltä ja naapuripitäjistä.

Gripenberg oli kokeillut sokerijuurikaan kasvatusta jo ennen suurimittaista viljelyä. Tulokset olivat lupaavia. juurikas menestyi ja hän odotti sadon olevan samaa tasoa kuin Keski-Venäjällä ja Pohjois-Saksassa. Kokeidensa rohkaisemana haki J.U.S. Gripenberg teollisuusrahastolta lainaa tehtaan pystyttämiseen. Hakemuksessaan hän korosti juurikkaiden merkitystä maanviljelylle. Hänestä Suomessa viihtyivät parhaiten valkojuurikas ja peruna. Teollisuusrahasto myönsi hankkeeseen 20000 seteliruplan lainan.

Tehdas

Samaan aikaan juurikkaan viljelyn aloittamisen kanssa aloitettiin sokeritehtaan rakennustyöt todennäköisesti ruotsalaisen esikuvan mukaisesti. 1838 Gripenberg vieraili Tukholman kuninkaallisessa teknologisessa akatemiassa. Laitoksen johtaja Gustaf Schwartz esitteli hänelle kehittämäänsä menetelmää uuttaa sokeri juurikkaista kylmällä vedellä. Gripenberg päätti valita uuden uuttausmenetelmän vanhemman puristamisen sijaan.

Tehdasrakennus oli mitoiltaan 32 metriä pitkä ja 10,7 metriä leveä. Seinät olivat kahden metrin korkeuteen kiveä. Rakennuksen muurasi muurari Andsten. Ylempi kerros rakennettiin hirrestä. Kumpikin kerros jakaantui kolmeen yhtä suureen huoneeseen. Julkisivun puolelta katsoen vasempaan päähän muurattiin alakertaan tulipesälliset selkeyttämiskattilat, keskimmäiseen asennettiin uuttauskoneet ja toiseen päähän haihdutus- ja kiteyttämislaitteet. Tehdasta laajennettiin vuonna 1839. Suorakaiteen muotoisen rakennuksen julkisivuun lisättiin kaksi yksikerroksista siipeä. Ne rakennettiin hirrestä ja katettiin päreillä. Siipien väli katettiin ja siihen rakennettiin hevoskierto, joka käytti juurikkaiden raavinkonetta. Toiseen siivistä rakennettiin kaksi tulisijaa ja joukko torvijohtoja sekä yhtä korkea piippu kuin oli kantaosassa. Toiseen tehtiin yksi tulisija ja yksi piippu.

Laajennuksen jälkeen tehdas oli saanut lopullisen asunsa. Hevoskierron vasemmalle puolelle jääneessä huoneessa oli juurikkaiden pesuhuone. Raavinkone on saattanut olla samassa tilassa. Kantaosan keskimmäisessä huoneessa oli kaksi uuttauskonetta. Näissä juurikasleike uutettiin kylmällä vedellä. Seuraavassa huoneessa olleella höyrypuristimella uutetusta leikkeestä puristettiin pois neste. Lämpimään kalkkimaitoon lisättiin kalkkimaitoa ja sokerin puhdistuksessa tarvittavaa verta. Seuraavaksi mehusta poistettiin epäpuhtaudet Taylorin suodattimilla. Rakennuksen päätyseinällä oli yhteensä kahdeksan Finlaysonin valmistamaa haihdutuspannua. Tämä höyryllä käyvä haihdutuslaitos saatiin toimintaan vasta vuoden 1840 helmikuussa. Haihdutuspannut olivat muuta lattiatasoa alempana olevilla perustuksilla. Huoneen vastakkaisella puolella oli suuri kaadettava kattila, jossa siirappi kiteytettiin sokeriksi.

Finlaysonin valmistamat haihdutuspannut olivat todennäköisesti Hovardin vuonna 1813 kehittämiä vakuumipannuja. Käytännössä mehu kiteytyi jo vakuumipannussa. Sokerijuurikasmehua selkeytettiin jo uuttamisen jälkeen, mitä varten tehtaalla oli seitsemän 110 litran vetoista muurattua kattilaa.

Tehtaan yläkerrassa olivat todennäköisesti tilat raakasokerin muotittamiseen. Samoissa tiloissa lienivät myös kojeet tehdä huonosta siirapista ja puristetusta leikkeestä rommia, etikkaa ja hyvänhajuisia esansseja, joiden valmistukseen Gripenberg sai privilegion vuonna 1838.

Vuonna 1839 rakennettiin juurikkaiden säilyttämiseen kellari. 64 ½ kyynärää pitkä ja 18 kyynärää leveä hirsirakennus kaivettiin maahan kuuden kyynärän syvyyteen.

Onneton loppu

Gripenberg oli laskenut tehtaan voivan tuottaa vuosittain 60 000 leiviskää raakasokeria. Tuolloisten sokerijuurikkaiden sokeripitoisuuden olleessa noin 5% olisi juurikkaita tarvittu ainakin 510 000 kiloa. Vuoden 1838 sato oli vain 114 750 kiloa. Gripenberg oletti juurikkaiden sokeripitoisuuden nousevan aina kahdeksaan prosenttiin saakka. Ensimmäisestä sadosta vielä osa tuhoutui. Se oli eurooppalaiseen tapaan varastoitu multaläjiin. Osa juurikkaista iti ja osa paleltui. paleltuminen ei sinällään vähennä juurikkaiden sokeripitoisuutta mutta paleltuneet juurikkaat pilaantuvat nopeasti lämpimässä.

Huono alku ei muuttunut loppua kohden paremmaksi. Siirappia keitettäessä avonaisella tulella ei riittävää kuumuutta kiteytymiselle onnistuttu saavuttamaan ilman että keitos paloi pohjaan. Osa juurikkaiden sokerista oli muuttunut kivisokeriksi. kidesokeria saatiin vain 127,5 kg. Pohjaanpalaneesta melassista yritettiin valmistaa rommia. Kuitenkin 4/5 sadosta meni hukkaan.

Vuoden 1839 sato oli edellistä parempi, 132 345 kg. Sokerijuurikkaan viljelys oli levinnyt pormestari Idestamin omistamaan Lahdentaan kartanoon ja laamanni Idmanin Haukilaan. Ostetun juurikkaan määrä jäi kuitenkin vähäiseksi, vain 6,4 % koko vuoden sadosta. Osa juurikkaista pilaantui jälleen kellarin valmistuessa liian myöhään. Sokerimehua saatiin uuttamalla 6800 kiloa, noin 5 % sadosta. Mehun kiteyttäminen kuitenkin viivästyi koska Finlaysonin toimittama höyrykeittolaitos valmistui vasta helmikuussa 1840. Mehu joutui seisomaan kylmässä liian kauan. Itse keitto epäonnistui täydellisesti. Syyksi arveltiin joko liuoksen muuttumista alhaisessa lämpötilassa kivisokeriksi tai että kovien pakkasten vuoksi lämpöä ei saatu nostettua riittävän korkeaksi. Täysin mahdollista on myös ettei laite toiminut tai sitä ei osattu käyttää.

Vuoden 1840 viljelysala oli puolet aiemmasta ja satoa saatiin 51 000 kiloa.

Epäonnea vai taitamattomuutta

Gripenbergin yrityksen epäonnistumisen syyksi on yleensä nimetty taitamattomuus. Erityisesti saksalaisen sokerimestarin puuttuminen on katsottu ratkaisevaksi tekijäksi. Gripenberg ilmoitti sokeritehtaassaan olleen sokerimestari, suomalaisen. Koska seurakunnan rippikirjat eivät tällaista ammattimiestä tunnista, lienee J.U.S. Gripenberg ollut itse tuo mestari. Suomesta tuskin olisi aiheeseen perehtyneempää löytynyt. Kansa väitti epäonnistumisen vuonna 1838 olleen sokerimestarin tarkoituksella aiheuttama. Tämä kun oli ollut rakastunut Gripenbergin Lisette-sisareen, jota ei hänelle annettu.

Eräs syy yrityksen epäonnistumiseen olivat Gripenbergin liian toiveikkaat laskelmat. Hän oletti juurikkaan menestyvät Suomessa paremmin kuin se sitten menestyi. Hän myös oletti sokeripitoisuuden olevan paljon korkeampi kuin se lopulta oli. Viljelys ei myöskään levinnyt muille tiloille Gripenbergin toivomalla tavalla.

Tehdas tuotti koko aikana 127,5 kiloa kidesokeria. Vuoden 1842 inventaarissa tehtaalla todettiin olleen 120 naulaa huonoa raakasokeria ja 16 000 naulaa melassia ja juurikassiirappia. Nämä myytiin tehtaan huutokaupassa.

Samaan aikaan tehdaskokeilun kanssa J.U.S. Gripenberg laajensi Voipaalan viljelysmaita yhteensä 44 tynnyrinalasta 91 tynnyrinalaan. Jo vuonna 1826 hän oli ottanut 18 000 seteliruplan lainat miespihan uudisrakennukseen. Seuraavana vuonna laina kasvoi 8000 seteliruplalla ja pihaan valmistui asuinrakennus ”kalkista, savesta ja hiekasta”. Samana vuonna mahdollisesti valmistui uusi talli, jossa oli soittokello katolla ja seinäkello ulkopäädyssä. Vuosina 1837 ja 1838 sokeritehdasta varten lainattiin 30 000 seteliruplaa. Vuonna 1842 Gripenbergillä oli velkaa yhteensä 48 920 seteliruplaa.

Vuonna 1841 Gripenberg pyysi lupaa saada lopettaa tehdas ja vapautua lainoista antamalla tehdas laitteineen valtiolle. Koska tilalla oli myös muita kiinnityksiä, katsoi senaatti parhaaksi tiedustella Gripenbergiltä koko tilan ostoa. Gripenberg pyysi tilasta 70 000 seteliruplaa. Maaherran mielestä käypä hinta olisi ollut puolet siitä. Senaatti päätti kuitenkin esittää keisarille Voipaalan ostamista valtiolle sokerijuurikkaan ja raakasokerin valmistuksen kokeilutilaksi 68 000 seteliruplalla. Keisari ei suostunut ehdotukseen vaan tehdas oli muutettava rahaksi ja jollei se kattaisi velkoja, olisi Gripenbergin maksettava lainaa ilman korkoa 1000 seteliruplaa vuosittain. Viimeiset velat maksettiin vuonna 1845.

Voipaala myytiin huutokaupalla 27.8.1842. Säterin ja siihen kuuluneen myllyn, Rääriän sivutilan sekä Rättöistenrahkan ja Honkisuon huusi sairaalan asiamies G.A. Ekholm toimeksiantajansa, papinleski Maria Hellsteinin nimiin 12 036 ruplalla. Sokeritehdas myytiin huutokaupalla 27.9.1842. 100 naulan erä melassia rehuksi maksoi 75 kopeekkaa tai ruplan. Rakennusten puuosat osti purkaakseen lääninkamreeri P.G. Svinhufvud, joka rakennutti hirsistä suuren aittarakennuksen Rapolaan. Kaikki koneet ja pienesineistö myytiin lähiseudun taloihin.

Johan Ulrik Sebastian Gripenberg oli suomalaisen sokeriteollisuuden pioneeri. Hänen yrityksensä arvoa ei vähennä sen päättyminen konkurssiin. Suomalainen sokeriteollisuus alkoi toden teolla vasta maan itsenäistyttyä.

Ari Sirén