”Jos tehtaat eivät kannata, ne lopetetaan. Jos ne taas menestyvät, niitä laajennetaan. Molemmissa tapauksissa vanhoja rakennuksia häviää ja perinnettä katoaa.”

Näin pohdiskeli opetusneuvos Veikko Talvi Verlan tehdasmuseon 10-vuotisjuhlassa 1982. Talvi tiesi, mistä puhui. Hän teki keskeisen osan elämäntyöstään metsäteollisuuden palveluksessa 1950-luvun alkupuolelta lähtien. Häntä saamme kiittää siitä, että meillä on 1972 toimintansa aloittanut Verlan tehdasmuseo Pohjois-Kymenlaaksossa. Verla on maamme ensimmäinen tehdasmuseo, siis kokonainen tehdas museoituna, ei mikään esinevarasto.

Teolliseen perintöön alettiin kiinnittää huomiota niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa vasta 1950-luvulla. Ajankohta tarjosi siihen monia syitä, sillä teollisuudella oli takanaan raskaat sotavuodet ja niitä edeltäneet vaikeat lamavuodet, jotka olivat pysähdyttäneet teollisuuden kehitystoiminnan. 50-luvulla Englannissa ryhdyttiin suunnittelemaan uusia investointeja, jolloin tehtaiden vanha kone- ja rakennuskanta tulivat monessa tapauksessa uhatuiksi ja paljolti myös hävitetyksi.

Onneksi kaikkea arvokasta britit eivät kuitenkaan tuhonneet. Siitä on osoituksena mm. se, että English Heritage -virastolla, joka vastaa lähinnä meidän Museovirastoamme, on ollut jo pitkään valmiina ohjelma, jonka pohjalta he pyrkivät lähivuosina tarjoamaan Unescon maailmanperintöluetteloon peräti 13 uutta teollisuusperinnekohdetta. Heillä on listalla entuudestaan jo seitsemän kohdetta, mutta he haluaisivat saada niitä lisää, koska katsovat, että seuraavat sukupolvet tulevat arvostamaan teollista perinnettä aivan eri tavoin kuin nykypolvi. Unescon listalla on nykyisin kolmisenkymmentä teollista perintöä edustavaa kohdetta ympäri maailman, mutta varsin harvinaisia ne ovat, kun otetaan huomioon, että maailmanperintökohteita on tällä hetkellä kaikkiaan 1 121. Eurooppa on listalla yliedustettuna, joten uusien kohteiden pääsy maailmanperintöluetteloon on täältä vanhalta mantereelta vaikeaa.

Mitä sitten käsite teollinen perinne tarkoittaa. Vuonna 1985 perustettu valtakunnallinen Teollisuusperintöseura määrittelee termin siten, että teollisuusperinteeseen lasketaan kaikki teollisen tuotannon ja työn piiriin kuuluvat ilmiöt. Näitä ovat esimerkiksi teollisuusympäristöt, tehdasrakennukset, koneet ja laitteet, työväen ja johdon asunnot, työtavat ja työväen elinolot, teollisen toiminnan tuotteet, liikennehistorialliset kohteet, kirjalliset jäämistöt, asiakirjat ja piirustukset sekä valokuvat ja muu audiovisuaalinen materiaali. Siis työmaata riittää, mistään pikkupuuhastelusta tässä ei ole kysymys.

Pyysin tätä esitystä varten teollisuusperinteen yhtä arvostetuinta asiantuntijaa Lauri Putkosta nimeämään viisi arvokkainta teollisuusperintökohdetta Suomessa. Hänpä ei mennyt lankaan, vaan totesi yksittäisten kohteiden sijasta puhuvansa mieluummin alueellisista ja temaattisista kokonai-suuksista. Näitä olisivat vanhimmasta päästä Läntisen Uudenmaan ruukkiympäristöt, tiiviinä kokonaisuutena Tammerkosken tekstiili- ja puunjalostusteollisuus sekä laajana kokonaisuutena Kymijokivarren paperi- ja massateollisuuden tehtaat, voimalaitokset ja tehdasyhdyskunnat. Lisäksi hän halusi kuriositeettina mainita Pispalan haulitornin, joka on lajissaan maailman parhaiten säilynyt. Sehän kunnostettiin viime vuonna ja on todellinen nähtävyys.

Mikä sitten on suomalaisten teollisuusyritysten suhde omaan historiaansa ja sen tallentamiseen tänä päivänä? Väittäisin, että se on ongelmallisempi kuin koskaan aikaisemmin. Osaltaan tämä johtuu yritysrakenteiden ja firmojen omistussuhteiden nopeasta muutoksesta, osittain siitä, että elinkeinoelämä keskittyy entistä enemmän vain liiketoiminnan kannalta tärkeisiin asioihin. Olen kuitenkin huomannut, että juuriaan arvostavat nykyisin lähinnä perheyhtiöt, joista haluaisin ottaa hienoksi esimerkiksi parhaillaan 50-vuotista toimintaansa juhlivan Pentik-yhtiön. Se on rakentanut Posiolle monipuolisen museo- ja näyttelykeskuksen ja muuttanut vanhan porokartanon ajanmukaiseksi taiteilijaresidenssiksi, jossa koti- ja ulkomaiset keramiikkataiteilijat saavat kehitellä taitojaan.

Vaikka teollisuusperinteen tallennus on parhaimmillaan ryhmätyötä, niin ei tule unohtaa yksittäisiä tulisieluja. Mainitsin jo alussa Veikko Talven, jonka kaukonäköisyyttä saamme kiittää Verlan vanhan puuhiomon ja pahvitehtaan pelastamisesta jälkipolville. Toinen uranuurtaja oli porilainen kotiseutuneuvos Olavi Koskinen, joka toimi 40 vuoden ajan työnjohtajana Rosenlew-yhtiössä. Hän aloitti 60-luvulla esineiden kokoamisen oman työnsä ohella ja tietysti työnantajan luvalla. Museo-Koskinen kulki tehtailla ja merkitsi tuotteita ja laitteita museolle varatuiksi. Lapussa luki: ”Ennen kuin tämä esine hävitetään, muuksi muutetaan tai muualle siirretään, pyydetään ilmoittamaan asiasta Olavi Koskiselle”. Näin syntyi nykyinen Rosenlew-museo, jossa on lähes 6 000 esinettä: Porin-Matista lihamyllyyn, puimakoneesta muovikassiin. Tarina kertoo, että kaikki tehtaan ulkopuolelta hankitut esineet – Sampo-leikkuupuimuria lukuun ottamatta – Koskinen kuljetti museoon polkupyöränsä tarakalla.

Eero Niinikoski

Kulttuurineuvos

Teollisuusperintöseuran kunniajäsen