Yhteys Sääksmäeltä Hämeenlinnaan ja Tampereelle kulki pitkään vesitietä. Säännölliset laivavuorot alkoivat 1860-luvulla. Vanajaveden Höyrylaivayhtiö oli perustettu vuonna 1866, jolloin se osti vuotta aiemmin valmistuneen siipirataslaiva Elias Lönnrotin. Vuonna 1867 valmistui yhtiön toinen siipirataslaiva Wanaja ja vuonna 1868 potkurilaiva Roine.

Valkeakosken kanavan valmistuminen vuonna 1869 avasi mahdollisuuden liikennöidä Pälkäneelle, Kangasalle ja aina Länkipohjaan saakka. Vanajaveden Höyrylaivayhtiön Roine oli ensimmäinen kanavasta kulkenut alus. Vuonna 1873 valmistunut Lempäälän kanava mahdollisti laivaliikenteen Hämeenlinnan ja Tampereen välillä. Siihen saakka Höyrylaivayhtiön Wanaja oli kuljettanut matkustajia Lempäälän ja Tampereen välillä ja Elias Lönnrot Lempäälän ja Hämeenlinnan välillä. Lempäälän kannas ylitettiin kävellen tai hevoskyydillä. Höyrylaivayhtiön apuyhtiön, Hämeen Tavarankuljetusyhtiön samana vuonna hankkima Jatko kulki ensimmäisenä läpi Lempäälän kanavan.

Sääksmäen tärkein satama muodostui Valkeakoskelle. Nopeasti vuodesta 1871 kasvanut tehdaskylä tarvitsi tavaroita, jotka tuotiin vesitietä. Tehtaan kuljetukset hoidettiin lähes ympäri vuoden laivalla. Valkeakoski oli myös matkustajaliikenteen solmukohta.

1870-luvulta alkoi Vanjaveden laivaliikenteen ensimmäinen kulta-aika. Syntyi säännöllinen laivaliikenne Hämeenlinnasta ja Tampereelta Valkeakoskelle ja edelleen ylävesille. Vuonna 1869 lähti höyrylaiva Wanaja Hämeenlinnasta Ritvalan Hakalaan tiistaisin ja perjantaisin kello 6.30. Hakalasta matkaa jatkettiin Valkeakoskelle Roineella kello 9.30. Roine kulki Eräjärven Koppalaan, josta se seuraavan päivä jatkoi matkaansa Länkipohjaan. Paluumatkalle samaa reittiä Roine lähti samana päivänä kello kolme iltapäivällä. Tavaraa ja matkustajia laiva otti Hakalan, Lahisten, Valkeakosken, Kangasalan ja Länkipohjan laitureilta. Hämeen Tavarankuljetusosakeyhtiön laivat välittivät liikennettä Hämeenlinnan ja Valkeakosken välillä lähtien Hämeenlinnasta kello 14.00 ja Valkeakoskelta kello 6.00.

1870-luvun lopulla laivaliikennettä vaikeutti veden vähyys. Jopa uusi valkeakosken kanava oli joinain vuosina niin matala, että Roine ei päässyt siitä kulkemaan. Höyrylaivayhtiö ajautui konkurssiin ja Wanaja ja Elias Lönnrot vietiin muille vesille. Roineen osti Valkeakosken tehdasyhtiö. Muita tuon ajan laivoja olivat Alku, Jatko, Koitto, Vilkki, Uittari, Koljo ja Onni. Kanava rakennettiin uudelleen vuonna 1896.

Valkeakosken tehdasyhtiöstä tuli pian alueen merkittävin laivanvarustaja. Tehdasyhtiön laivat kuljettivat etupäässä rahtia, mutta myös matkustajia. Roinetta seurasi pian Ahkera ja vuonna 1889 Walkiakoski. Myöhemmin laivastoon lisättiin Wanaja, Wuolle, Wäinämöinen, Wellamo, Wirrat, Weijo ja viimeisenä Woima. Tehdasyhtiön laivat olivat Roinetta lukuun ottamatta hinaajia, jotka kuljettivat rahtia proomuissa tai hinasivat tukkilauttoja.

Suomen Matkailijayhdistys julkaisi vuonna 1882 matkaoppaan, jossa matkustajaa neuvotaan jatkamaan Hämeenlinnasta matkaa laivalla kohti Valkeakoskea. Sääksmäen laivalaituri oli kirkonrannassa. Samalla valittaen todetaan säännöllisen matkustajaliikenteen loppuneen tyystin Hämeenlinnan ja Tampereen välillä rautatien valmistuttua. Matkailijan oli tyytyminen satunnaisiin laivoihin tai ottaa soutaja, jollaisen saattoi palkata vaikka Valkeakoskelta.

Matkustajalaivaliikenteen uusi nousukausi osui 1900-luvun alkuun. Vuonna 1901 aloitti liikenteen Kangasala ja vuonna 1907 Pälkäne. Molemmat kuuluivat Hämeenlinnan höyrylaiva Oy:lle. Nimiensä mukaisesti laivat kulkivat Hämeenlinnasta Valkeakosken kautta Onkkaalaan Pälkäneellä tai Kaivantoon Kangasalla.

Laivaliikennettä vaikeuttanut väylien mataluus korjautui osin 1910 -14 tehdyissä ruoppauksissa. Samalla myös liikenneyrittäjien määrä lisääntyi. Hämeenlinnan höyrylaiva Oy:n Kangasala siirtyi vuoden 1918 jälkeen reitille Ritvala – Hämeenlinna aina vuoteen 1924 saakka. Pälkäne-laivan osti Tyrväntöön perustettu laivayhtiö vuonna 1925, ja laivan nimeksi muuttui Tyrväntö. Vuonna 1910

aloitti liikenteen Luopioisten Höyrylaiva Oy:n nimikkoalus Luopioinen I kulkien reittiä Hämeenlinnasta Aitooseen. Luopioinen I liikennöi aina 1930-luvun alkuun saakka. Niin Luopioinen kuin Pälkäne pysähtyivät myös Lahisissa.

Sääksmäen oma laivayhtiö, Sääksmäen Höyrylaiva Osakeyhtiö, perustettiin vuonna 1922. Yhtiö osti höyrylaiva Urhon, joka asetettiin kulkemaan reittiä Valkeakoski – Viiala. Laiva lähti Valkeakoskelta joka päivä kello 5.45 ja Viialasta kello 4.30 poiketen matkalla kaikilla laitureilla. Urhon kapteenina oli A. Majanen.

Paitsi päätesatamissaan poikkesivat laivat tarpeen mukaan kylien laitureilla. Tärkeä laituri oli Hakala Ritvalassa. Siellä jo Wanaja jätti Valkeakoskelle menevät matkustajat Roineeseen. Hakalassa yöpyi myös Kangasala, joka aamuisin lähti Tyrvännön laiturit kiertäen kohti Hämeenlinnaa. Ritvalassa oli lisäksi Leitsan ja Vekan laiturit. Sääksmäen oma laiva Urho kiersi Vedentaan, Salon, Rauttun, Verkkosaaren ja Konhon laiturit. Tarvittaessa se poikkesi myös Kärjenniemessä, mikä tiesi laivalle ikävää lisämatkaa. Isoimmilla laivalaitureilla oli optinen semafoori, jonka siipi kertoi, onko laiturilta tulossa matkustajia. Mikäli ei ollut, eikä kukaan ollut jäämässä pois, saattoi laiva ohittaa laiturin poikkeamatta.

Linja-autoliikenteen tulo 1920-luvulta alkaen söi laivojen kannattavuutta. Laivat saattoivat kulkea vain sulanveden aikaan. Matkanteko oli hidasta. Linja-autot pystyivät viemään matkustajansa perille vuodenajasta riippumatta ja laivoja nopeammin. Maantieverkoston ja autojen parantuessa laivat kärsivät tappion autoille. Ensimmäisenä hävisi h.l Urho kun Sääksmäen Höyrylaiva Oy yhdistettiin vuonna 1927 Hämeenlinnan Höyrylaiva Oy:öön. Vuonna 1925 oli Hämeenlinnan Höyrylaiva Oy hankkinut uuden nimikkoaluksen, suuren Hämeenlinnan. Se liikennöi ainoastaan neljä vuotta Hämeenlinnan – Valkeakosken – Pälkäneen – Aitoon –reitillä, kunnes se kannattamattomana ja reitille liian suurena myytiin Näsijärvelle vuonna 1929. Vankavesi-nimisenä se oli yksi Näsijärven nopeista matkustajalaivoista. Samaan aikaan palasi Vanajavedelle Näsijärveltä höyrylaiva Into. Se liikennöi Hämeenlinnasta Ritvalaan ja myöhemmin Valkeakoskelle saakka. Toisen maailmansodan aikana Into oli talvella Säteri Oy:n työmaan höyryntuottajana. Hämeenlinnalaisen Laiva Oy Matkailun omistukseen joutunut Into myytiin Tampereelle sodan jälkeen. Tyrvännön laivayhtiö myi Tyrväntö-laivan hämeenlinnalaiselle kauppaneuvos Skogsterille, jolta sen vuokrasi perämies J. A. Virtanen. Luopioinen-laivan ostivat perämies H. Hiedanpää ja J. Niemelä ajaen sillä reittiä Valkeakoski – Tyrväntö – Hämeenlinna.

Sisävesiliikenteen toinen lyhyt kultakausi Sääksmäellä päättyi 1940-luvulle tultaessa. Matkustajalaivat hävisivät. Tavarankuljetuksessa hinaajilla oli tärkeä rooli vielä parin vuosikymmenen ajan erityisesti raakapuun uitossa. Vanhat höyryhinaajat saivat kuitenkin tehdä tilaa moottorihinaajille. Viimeisinä höyrylaivoina liikkuivat Nokia Oy:n Panu ja Yhtyneiden Paperitehtaiden Wellamo, jonka viimeinen työkesä oli 1969. Matkustajaliikenteessä tilalle tulivat vesibussit, Laiva Oy Matkailun ja myöhemmin Hopealinjan Vanaja, Birger Jarl ja Roine sekä Aulanko ja Tampere.

Ari Sirén